Kuva on otettu yöllä Turun samppalinnanmäeltä. Erikoisesti pidän kuvan sävyistä ja taustalla näkyvistä kaupungin valoista.

 

Lueskelin tänään taas Turun työväenopiston syksyn kurssiohjelmaa. Tarjolla olisi loistava valokuvauskurssi minulle "Luovan valokuvauksen kurssi" aivan täydellistä. Opettajana toimisi valokuvaaja... loogista kenties =). Mutta kurssi alkaa syyskuussa, jolloin olen muuten kesälomalla ja  ilmoittautuminen tapahtuu ensimmäiselle kurssikerralla. Ongelma on että olen kahdensadan kilometrin päästä Turusta kun kurssi alkaa. Eli kannattaako ajaa sen takia yhteensä 400 kilometria, koska eihän ole ollenkaan varmaa, että pääsisin kurssille. Sisään otetaan maksimissaan 10 henkilöä tai jos osanottajia onkin liian vähän? Niin sitten kurssia ei järjestetä ollenkaan. Mieheni mielestä on idioottimainen ajatuskin ajaa tuo 400 kilometria kurssin takia, mutta jos se kuitenkin onkin elämäni tilaisuus? Toisaalta voidaanhan kurssi järjestää uusiks keväällä. Mutta tarjolla olisi kyllä vaihtoehtoisesti tarjolla myös Photoshop kurssi. Sinne oikeastaan olenkin jo päättänyt mennä ja ruinasin vielä ystänväni mukaan. Koska myönnetään olen aivan surkea kuvankäsittelyssä, mikä kuitenkin olisi digikuvaamisessa olennainen osa. Mut oon kuitenkin aina ennen kuvannut ihan filmille ja digijärkkärin ostin vasta tämän vuoden huhtikuussa.

Niin nyt olen niin ihastunut tähän blogiin ja sen kirjoittamiseen, että on pakko kirjoittaa heti lisää. Vaikka aika jännältä tämä tuntuu... tietty myös miettii, että lukeeko tätä kukaan ja jos lukee niin mitä ajatuksia tämä herättää jne...

Eilen koin häpeällisiä tunteitani kamerani kanssa. Olin isoäitini hautajaisissa ja isäni pyynnöstä olin lupautunut ottamaan kuvia siellä. Tässä kohtaa pitäisi kysyä, että kuka on niin tyhmä, että lupautuu kuvaamaan oman läheisensä hautajaisissa. Ilmeisesti minä olen. No ensinnäkin koin häpeää raahatessani kameralaukkua siunaustilaisuuten, lopulta en edes kehdannut ottaaa kameraa esiin siunauksen aikana. Jostain syystä en osaa luontevasti olla kameran kanssa julkisilla paikoilla. Pitäisiköhän vaan hankki pikkuinen pokkari jonka voisi kätevästi piilottaa taskuun... nyt kamerana  on digijärjestelmä. Lopulta kuitenkin rohkaisin itseni ja otin kameran esiin. Aikani kuvattua huomasin, että olin unohtanut laittaa kameran objektiivista automaatti tarkennuksen päälle. Lopulta luovutin ja kätkin kameran takaisin laukkuun ja siellä se sai sitten pysyäkkin loppu tilaisuuden ajan. No idea oli jo alkujaan tuhoon tuomittu.

Olen siis 27-vuotias harrastelija valokuvaaja. Valokuvaus on minulle täydellinen rentoutumiskeino, vastakohta työlleni. Kun minä ja kamerani lähdemme liikkeelle, unohtuu kaikki muu. Ei ole enää stressiä töistä tai valokuvan tavoin silmieni edessä välkkyvää listaa hoitamatta jääneistä asioista. Käytän suuren osan vapaa-ajastani valokuvaukseen tai siihen liittyviin oheistoimintoihin. Tässä blogissa on tarkoituksena purkaa tunteitani kameraa kohtaan tuntemastani viha - rakkaussuhteesta